Insinöörin näkemys, Lean/six sigma ja koirankoulutus

Aikaisemmin yhdistin Henrik Dettmanin kirjan oppeja koirankoulutukseen ja nyt törmäsin omiin muistiinpanoihin Six sigma ja Lean menetelmistä (liittyvät siis oleellisesti työhoni) ja jotenkin niistäkin löytyi yhteys koiranokoulutukseen. Nimenomaan siitä ajatuksesta että pystyykö koulutusta miettimään (toteuttamaan) enemmän sen tehokkuuden ja mitattavuuden kannalta (kaikki kun ei ole luontaisia koirankouluttajia).

Lean six sigman tavoite on 3 asiaa:

• virheiden vähentäminen
• varioinnin kontrollointi
• Asiakas (tyytyväisyys)

Kuulostaa tutulta, eikö? Koiraa koulutettaessa pyrimme saamaan virheet minimiin ja saamaan suoritukset kokeesta toiseen samalle tasolle sekä kaiken teemme sen mukaan miten tuomarit antavat pisteitä (= asiakas).

Mutta sitten tullaankin siihen hankalampaan kohtaan, jossa monella varmasti alkaa tökkiä eli mittaaminen. Six sigma perustuu siis mittaamiseen ja kun menetelmää käyttää oikein päästään 1.5. sigmaan (=standardi poikkeama= keskihajonta) targetista ja virheenmahdollisuus on 3,4 virhettä/miljoona mahdollisuutta = tarkoittaa siis 99.99966% onnistumista. Kun miettii nyt kuinka usein virheitä tulee esim. kokeissa (tai harjoituksissa) niin kyllä sitä aika "sokkona ammutaan". 

Six sigmassa keskitytään nimenomaan kurinalaisuuteen ja yksityiskohtiin. Tämä tarkoittaa sitä että asiat tehdään aina niin kuin ne on määritelty ja jokainen yksityiskohta on mietitty. Sen jälkeen jatkuvalla tarkkailulla seurataan ja kun huomataan muutoksia pystytään reagoimaan nopeasti (jopa ennakkoon) ja tekemään tarvittavat muutokset/ parannukset. Kuinkahan moni harrastaja on esimerkiksi lukenut koeohjeen ja ymmärtää arvostelun perusteet? Ainakin omakohtainen kokemus silloin kun aloitin harrastuksen oli se että luin jotain ja yritin ymmärtää, mutta ei minulla ollut hajuakaan oikeasti, kun olin jo tekemässä. 😝 

Kun six sigmaa aletaan ottamaan käyttöön käytetään ns. DMAIC prosessia, Define, Measure, Analyze, Improve, Control. Define vaiheessa määritellään target (esim. kokeessa 10 pisteen liikkeestä maahanmeno), selvitetään/luodaan speksit (10-15 askelta seuraamista (koeohje), tekninen suoritus maahanmenoon ( nopea maahanmeno (ei määritelty koeohjeessa, joten täytyy määritellä itse esim. käsky->sekuntia kunnes asennossa?) ja suoraan kulkusuuntaan nähden ( mikä on suoraan?).) No tästä jo saa kuvan siitä että kuinka vaikea on määritellä asioita ja luoda ne kriteerit koiran näkökulmasta, jos näitä ei oikeasti mieti etukäteen tarkkaan. Aika usein kuulee kentällä apparin sanovan että maahanmenon nopeus oli ihan ok, mikä on ihan ok? Joko se on nopea tai sitten se on hidas. Ja ilman mitään järkevää mittaria se on täysin liukuva käsite, jolloin myöskin lopputulos on mitä nyt sattuu sinä päivänä tulemaan. Omien kokemuksien mukaan (töissä käytettynä) nimenomaan tämä Define vaihe on se kaikkein työläin ja raskain vaihe, kun haluaisi jo "päästä tekemään". Mutta kun tämän vaiheen skippaa niin itseasiassa siitä maksaa myöhemmin kalliin hinnan.

Eli niinhän se usein on että kun hutiloi siellä alkukoulutuksessa (tai paremminkin ennen koulutusta ei tehdä sitä define työtä) niin sitten sitä korjaillaan usein ja pitkään. En nyt käy sen enempää näitä muita vaiheita läpi, mutta ehkä kuitenkin vielä täytyy mainita tuosta viimeisestä eli Control vaiheesta ja sen tärkeydestä. Eli kun koko prosessi on käyty läpi niin hommahan ei todellakaan ole siinä, vaan parannuksesta on tehtävä jatkuva tapa toimia eli pitää tehdä checklistat, kuukausikatsaus suunnitelmat ja siihen liittyvien dokumenttien päivittäminen. Kun tuo alku työ on tehty kunnolla niin nämä ovat itse asiassa aika nopeita toimia ja pitää hyvin sen suunnan mitä on haluttu, sekä antaa ilmi jos jostain standardista aletaan poiketa.

Valmistavat harjoitteet

Viime aikoina tullut monissa eri lajitreeneissä törmättyä itselle uuteen kaavaan. Olen huomannut että entistä enemmän pyrin käyttämään ns. yhteistreenit vaan jo opittujen taitojen siirtämiseen siihen lopulliseen ympäristöön ts. lajiin, sen sijaan että yrittäisin siellä varsinaisesti opettaa mitään uutta. Tietenkin myös lajitreeneissä testaan opittua sopivilla haasteilla tai joskus liiankin isoilla, jolloin tulee virheitäkin mutta silloin tiedän että meillä on vielä kotona töitä tehtävänä ennen seuraavia treenejä ja en siinä treenissä lähde ns. kouluttamaan asiaa (ellen tiedä että koira oikeasti osaa asian, usein ei osaa).

Tein tätä jo vuosi sitten, kun opetin hakukoiralle rullailmaisun ilman maalimiehiä ja sitten vain siirsin sen metsään. Noh, ihan ilman ongelmia ei selvitty, mutta ne menee kaikki ohjaajan mokiin mm. siinä ettei tajunnut koiran värinäköä (punainen- vihreä ei ole kovin erottuva yhdistelmä) ja toinen vielä tärkeämpi oppi oli se että kun tuli epäonnistumisia niin sen sijaan että olisin helpottanut tai jopa keskeyttänyt treenin (ja jatkanut treenausta kotona) niin jankkasin vain ja sain koiran epävarmaksi. Mutta tämäkin saatiin sitten onneksi kesän aikana ratkaistua.

Nyt kun alan pikku hiljaa taudin jäljiltä jaksaa jo jotain niin olen alkanut tehdä esineruutu treenejä ja taas muistui mieleen ne valmistavat harjoitukset ennen ns. oikeaa treeniä. Tietenkin niin että ensin tein sen oikean treenin ja nyt onneksi en jäänyt hinkkaamaan, vaan totesin vain että, noh luovutukset ei ole ihan kunnossa ja tuoda voisi suorempaa, mutta pienillä avuilla saatiin kuitenkin ihan hyväksyttävät suoritukset että pääsi palkkaamaankin. Kotona sitten kerrattiin nuo ja seuraava treeni olikin sitten paljon parempi.

Myös ennen suojelutreenejä tätä ollaan Ilonalle tehty. Eli ennen kentälle menoa on kotona tehty hallinta osioita, jolloin on saanut paljon onnistumisia helpommissa olosuhteissa ja muistuteltua kriteerit kuntoon ja näin sitten itse suojelu treenissä ne onkin paljon helpompaa kun pohjalla on hyviä vahvistuksia ja vahva mielikuva mitä halutaan ja vaaditaan.

Tuntuu että monesti ihmiset ei ajattele näitä asioita tarpeeksi. esim. kun koiran suoritus tasoa pitää kasvattaa niin miksi treeniä ei voisi pilkkoa useampaan osaan? Monesti vaan vedetään maastossa koko rata kerralla, kun sen voisi pilkkoa osiin? Tai kuten yhden tutun koiralle tehtiin esineruudussa alkuun kaksi kaistaletta avuin ja vahvistukse jotkaiselta esineeltä. Seuraavaksi koira autoon huilaamaan ja muutaman koiran jälkeen uusinta, niin että esineet oli valmiina ja piti tuoda useampi ennen kuin sai palkkaa. Toimi hyvin. Koiran motivaatio säilyi kun sillä oli hyvät onnistumiset taustalla, jopa niin hyvin että kun ei löytänyt etsimältään kaistaleelta niin sai vastatuulessa hajun toisen puolen kaistaleelta ja karkasi sinne tuoden sieltä esineen :)

Mutta tätä tulisi tosiaan miettiä tarkemmin, ajatellen niin esimerkiksi kun itse teen ennen esineruutua aina esi-esineen niin ennen kuin sen tuonti toimii ihan 100 niin motivaation kuin tekniikan osalta niin ruutuun ei mennä. Miksi esimerkiksi pilata hyvää etsintää sillä että tuonti tökkii ja et voi palkata koiraa hyvästä työstä tai pahimmassa tapauksessa alat stressaamaan koiraa pudottelusta tai pito-ongelmista. Niin paljon pystyy treenaamaan näitä asioita ihan kotona sisällä. Pitoa eri esineillä, tuonteja lyhyellä matkalla, olempas joskus istunut sohvalla lattia täynnä esineitä ja palkannut koiraa jokaisesta tuodusta. Tai kun harjoittelin Trollin kanssa haukku ilmaisua umppareilla niin tein ensin radan umpparin pelkästään ja sen jälkeen uudella kierroksella tein vielä koko radan ja umppari ei näin niin vahvana osana sotkenut ratatreeniä.

Not Today!

Ja tällä kertaa en viittaa GTO:hin, vaikka sieltä sen poiminkin. Sopii vaan niin hyvin moniin ajatuksiin tälllä hetkellä. Not Today tarkoittaa tänään: makaan sohvalla, enkä muuta voi. Not Today tarkoittaa ettei treenata tänäänkään koiria. Mutta eniten Not Today viittaa tapahtumiin jotka alkoivat yli kuukausi sitten.

Olimme treeni reissulla Ruotsissa (mikä ei kyllä liittynyt tapahtumiin se oleellisemmin) ja sain koiran kanssa leikkiessä haavan koiran hampaasta sormeen. Hieman tuli verta, mutta ei sen kummempaa näitähän sattuu koiraharrastajille tuon tuosta. Pieniä harmittomia vahinkoja, tai niinhän sitä luulee....

Pari päivää myöhemmin illalla alkoi tuntua että kuume nousee. Olen yleensäkin hyvin herkkä kuumeelle ja heti kun mittari näyttää 37 olen sängyn pohjalla. Tämä oli siis keskiviikko ilta ja yöllä kuumeen lisäksi alkoi oksentaminen. Seuraavana päivänä pahaolo helpottikin, mutta kuume pysyi edelleen. Olo oli todella heikko, mutta en ajatellut vieläkään sen kummempia. Lauantaina meillä oli paluumatka Suomeen ja silloin oikeastaan vasta tajusi kuinka kipeä oikeasti olin. Buranaa kului reilusti ja kuumeen oireiden lisäksi kärsin aivan hirveästä päänsärystä. Jo lautalla tiesin että nyt pitää mennä lääkäriin.

Seuraavana aamuna sitten ajeltiin satamasta suoraan päivystykseen ja siellä otettiin tulehdusarvot, jotka olivat yli 200,mikä on arvona luokiteltu vakavat infektiot ja seuraavaa luokkaa ei ole. Heittivät siis heti pitkälleen ja laittoivat nestettä suoneen. Koska oli sunnuntai niin mitään kokeita ei pystytty tekemään Nurmijärvellä ja käskivät lähtemään Hyvinkäälle.

Hyvinkäältä muistan vain sen kun menin sisään, mutta sen jälkeen kaikki muistot on vain hataria klippejä sieltä täältä. Olin siellä kuitenkin tehnyt vielä facebook päivityksenkin :) Hyvinkäällä eivät kuitenkaan saaneet selville mikä muijaa vaivaa, vuorokauden aikana kuitenkin olivat laittaneet toista sivua pitkän listan lääkkeitä. Kun selkeää syytä oireille ei löytynyt ja epäilivät aivokuumetta siirsivät vielä ambulanssilla Meilahteen. Muistan kun laittoivat ambulanssiin ja ajattelin että tulihan tääkin sitten koettua, matkustaminen ambulanssilla. Muistan myöskin että sanoivat ajavansa B-kyytinä, joka myöhemmin selvisi olevan sydänpysähdyksen jälkeen toiseksi kriittisin kyyti. Matkalta en kuitenkaan muista mitään, joten vieläkään en tiedä minkälaista on matkustaa ambulanssissa... Enkä muista mitään muutamista seuraavista päivistäkään.

Paljon kokeita ja testejä oli tehty, mutta koska eivät tienneet mikä tilani aiheutti aloittivat (tai jatkoivat Hyvinkäällä aloitettua) antibiootti hoitoa, sain neljää eri antibioottia suoneen, joka oli sekin poikkeuksellista. Eri antibiootit kun ovat vihollisia toisilleen niin niitä ei voinut antaa myöskään samaan aikaan, joten noin tunnin välein minulle vaihdeltiin tippapulloja.

 Kun aloin hieman tulemaan "tajuihini" lääkäri sanoi että verikokeista oli löytynyt gramnegatiivinen sauvabakteeri, mutta eivät vielä tienneet sen tyyppiä. Epäilivät tässä vaiheessa että se olisi tuosta koiran "puremasta", aikaisemmin oli käyty punkki ja myyräkuume epäilyt läpi. Seuraavana päivänä sitten todettiinkin että kyseessä on nimenomaan Capnocytophaga canimorsus niminen bakteeri, joka kuuluu koiran (ja kissan) luonnolliseen suun flooraan eli siis kaikki koirat käytännössä kantaa sitä suussaan, mutta harvoin lähtee kasvamaan ihmisessä, siis todella harvoin n.5% ihmisistä sairastuu (kirjallisuudessa n. 100 tapausta). Hyvää tuuria siis että onnistuin tuon saamaan. Mutta kun infektion saa niin melkein kaikki saavat sepsiksen (veren myrkytys) ja 10% aivokuumeen (lucky me, arvaa sainko senkin). Ja mikä oli vielä huolestuttavaa niin vaikka saisi kaiken tarvittavan hoidon ajoissa niin silti yli 20% menehtyy ja useille tulee vaurioita munuaisiin mm. Eli oikeasti ei pelkästään kuolema, mutta myös raajojen poistot ja dialyysi potilaaksi joutuminen olisivat olleet ihan realistisia. Täytyy todeta että tässä oli varmasti hyötyä siitä että minulla oli ollut niin paljon onnea, koska ainakaan vielä ei mitään noista ole toteutunut.

Nyt siis kuukautta myöhemmin istun kotona ja kirjoitan tätä. Ei sitä itsekään tajua kuinka vakavasta asiasta oli kyse ja kuinka paljon parantuminen vie aikaa. Sairaalassa osastolla ollessani vielä kuvittelin meneväni toukokuussa agility kurssille, jonka olin jo maksanut 😁 Joo, Not Today! Vielä on siis pitkä matka siihen samaan tilaan missä olin ennen tätä reissua, eikä kukaan voi sanoa mitä jälkiä tämä on jättänyt, päivä kerrallaan on mentävä, mikä on erittäin haasteellista kun olisi haluja tehdä kaikkea ja totuus on että yhden päivän esim. kaupassa käynti tarkoittaa sitä että seuraavat 2-3 päivää ei tarttee liikkua sängystä mihinkään.

Tämä on myöskin laittanut miettimään omaa elämää, terveyttä ja yleisesti elämästä nauttimista joka päivä. Ei aina kaikki mene "ruusuilla tanssien", mutta kyllä minä uskon että jokainen voi itse vaikuttaa siihen että siitä päivästä löytyy edes yksi hetki jolloin ajattelee: Ihanaa! Tai sitten sinä olet se joka pystyy tekemään toisen ihmisen päivästä edes siedettävän ❤️ ihan pienillä teoilla.

Mitä koiraharrastus voisi oppia Suomen koripallomaajoukkueen Susijengin tarinasta?

Oman koiran koulutus metodien ja ideologioiden muuttuminen on ajanut matkalle jossa yrittää löytää tapoja kehittää omaa koulutustaan tapaan joka johtaisi tuloksiin joita haluaa ja erityisesti helpottaisi sitä tuskaa mitä matka pennun kouluttamisesta kilpailuihin tuottaa. Olen lukenut paljon eri kouluttajien juttuja ja teknisien asioiden kouluttamistapoja ja niistä löytyy materiaalia loputtomiin, mutta sekään ei helpota sen kaaren rakentamiseen mitä haluaisi toteuttaa. Nämä ovat auttaneet ratkaisemaan ongelmia joita matkalla kohtaa, mutta ei auta siihen suurimpaan ongelmaan, mikä insinöörimäisen ajattelutavan takia vaivaa eli että löytäisin tietyn suunnitelman rakentamiseen.  Tässä kohtaa huomaakin jo sen oman ajattelun rajoittamisen nimenomaan koirakirjallisuuteen, ehkä uutta ymmärrystä voikin saada hyvin erilaisista lähteistä kun niitä alkaa pohtia oikealta kantilta.

Kun olen kiinnostunut kaikesta niin luin Henrik Dettmanin kirjan Johtamisen taito. Suosittelen kirjaa muuten luettavaksi kaikille. Dettmann on ollut Suomen koripallomaajoukkueen päävalmentaja vuosina 1991-1997 ja aloitti uudelleen 2004. Mielestäni kirja kuvaa hyvin kasvutarinan perinteisesti autoritäärisestä johtamisesta, jossa voitto hinnalla millä hyvänsä on tärkeintä, enemmän ihmislähtöiseen johtamiseen. Olen myös päässyt kuuntelemaan Dettmanin seminaarin, jossa hän tuo ideologiaan myös yritys maailmaan ja se on vähintäänkin inspiroiva. Yhden esimerkin seminaarista voi kuunnella Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=1nwBCBvk45E

En tässä halua käsitellä kirjan tarinaa sen tarkemmin, vaan poimia sieltä asioita joita voisi hyödyntää omasta mielestäni koiran koulutuksessa. Monesti ne asiat joita itse on jo miettinyt ovat ne jotka jäävät kirjasta mieleen, joten tässä poimimani ovatkin hyvin subjektiivisia ja jokin toinen lukija voisi tehdä hyvinkin omanlaisiaan poimintoja tai jopa tulkintoja. Siksi kirjan omakohtainen lukeminen onkin suositeltavaa J Voikin yllättyä kuinka uusia näkökulmia saa asioihin.

Kirjan aikana Dettman kertoo mitä autoritäärinen johtaminen hänen mielestään on. Paljon hyviä vertauksia löytyy sivujen varrelta, mutta yksinkertaistettuna se on sitä että valmentaja on johtaja, yleensä koulutuksen perusteella, se määrää  mitä valmennettavat tekevät ja sitten kontrolloi toisten suoritusta. Kuulostaako tutulta? Tämä on ollut ja on edelleenkin ihan toimiva ja nopea tapa saada tuloksia aikaan. Mutta onko saatu tulos se paras mahdollinen? Dettmannin mielestä ei.

Hän on päätynyt enemmän ihmislähtöiseen valmentamiseen, jossa valta siirretään johdettavalle. Peruspiirteet ovat kyseleminen, kuunteleminen, kannustaminen ja kiittäminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että olisi vapaus tehdä mitä tai miten huvittaa. Vallan perässä seuraa vastuu omasta tekemisestä. Verrattaessa käskyjohtamiseen tämä toimintamalli voi olla paljon raskaampaa jos siihen ei ole tottunut. Perinteisessä johtamisessa kun tehtävä on kerrottu ja olet sen suorittanut, voit jäädä ”makoilemaan” ja odottamaan seuraavaa käskyä, sen sijaan tässä mallissa tällaista lepsuilua ei hyväksytä, vaan vaaditaan koko ajan enemmän koska siihen pystyy.  Tämä on perusta moraalille, jota johdettavat noudattavat.

Hyvän johtajan tärkein kyky on empatia, sekä on tiedettävä mikä motivoi, mitä toivotaan ja mitä pelätään. Hyvä johtaja osaa seurata milloin tulee ottaa ohjat ja neuvoa oikeaan suuntaan ja millon astua sivuun ja antaa johdettavan tehdä omat ratkaisunsa. Tärkein johtamisen muoto on esimerkillä johtaminen. Myös koirat lukevat meitä valtavan hyvin, joten tämän merkitystä ei varmasti voi vähätellä koira puolellakaan. Huono johtaja sen sijaan joko nostaa itsensä muiden yläpuolelle ”pikku napoleoniksi” tai vaihtoehtoisesti yrittää miellyttää kaikkia. Näitä molempia näkee varmasti joka kentällä. Johtaminen on linjan vetämistä ja jos linjasta poiketaan pitää osata sanoa ei. Tämä on varmasti jo hyvin tuttua ja terminä musta-valkoisuus on varmasti kaikille tuttu ja kertoo oleellisen. Tähän olisi varmasti hyvä sitoa myös rangaistuksista puhuminen. Varsinaisia rangaistusmenetelmistä ei kirjassa itsessään mainittu, mutta ehdottomana oppina Dettmann piti sitä että hän oli joskus antanut negatiivista palautetta kärkkäästikin, mutta huomanneensa sillä olevan enemmän huonoja kuin hyviä vaikutuksia ja myöskin negatiivisen palautteen vaikutus oli vahvempi ja pidempi aikaisempi jonka takia hän on pyrkinyt tätä muuttamaan. Ajattelemisen aihetta? Sanotaanko useammin ei noin, vai autetaanko löytämään parempi tapa tehdä asioita?

Yksi merkittävin tekijä on aika, kun mietitään haluttuja tuloksia. Jos on vain vähän aikaa käytetään vahvuuksia ja jos on aikaa aletaan kehittymään. Vaikean asian oppiminen vie aikaa ja tuottaa ”kipua”, mutta tuloksena on oppimisen ilo mikä vahvistaa entisestään itseluottamusta ja rohkeutta, valmentaja ainoastaan fasilitoi tätä oppimisen prosessia. Motivoituneelle ihmiselle tarvitsee vain näyttää suunta, hän keksii miten homma hoidetaan. Tätähän on jo todistettu koiramaailmassakin, että kun antaa koiran itse keksiä oikea ratkaisu on mielihyvä opitusta niin suuri että tekemisestä itsessään tulee tyydyttävää ilman ulkopuolistakin palkkiota. Harjoittelu itsessään on kokonaisvaltaista muutosta ja jotta sitä voi fasilitoida pitää ymmärtää miten ihminen (koira?) oppii. On todettu että on hyvin erilaisia ihmisiä, joilla on luontaiset käyttäytymismallit joilla toimitaan sekä asiat jotka motivoi. Tässä vertaus eri  koirien palkkautuminen eri metsästysketjun osista.

Motiivi on joka ratkaisee on yksi teeseistä. Myöskin asioiden ymmärrys on hyvin tärkeää johdettaville, kun pelaaja ymmärtää miksi hänen kannattaa hypätä, hän hyppää. Tällöin päästään tilanteeseen, jossa harjoituksista ei valiteta vaan niitä vaaditaan, mikä taas johtaa siihen että harjoitus ei ole rangaistus, mutta sen keskeyttäminen tai peruuttaminen on. Tätä olen itsekin käyttänyt rangaistusmentelmänä ja mielestäni toimivasti koiran koulutuksessa, kun koira on alkanut lintsaamaan tai lepsuilemaan. Yhtenä tärkeänä asiana Dettmann oman oppimisen hyötynä on se että tärkeissä tilanteissa ei ola mahdollisuutta alkaa miettimään vaihtoehtoja, vaan

•       What’s in it for me? Kun rupeaa ajattelemaan on myöhässä, toiminta on intuitiivista.

•       Tärkeintä on vahvistaa omia vahvuuksia, eikä hioa pois heikkouksia.

•       ”Voittaminen ei tee ihmisestä parempaa, eikä häviäminen huonompaa.”

•   Tavoite ei ole seuraavissa mestaruuskisoissa, mestaruuksissa tai voitoissa vaan huomisissa harjoituksissa.

•       Sadetta saadaan, aurinkoa otetaan.

•       Ilo on kaiken tekemisen pohja

•       Suden vahvuus on lauma ja lauman vahvuus on susi. Kuka on heikoin lenkki?

•   Itseluottamus = Tyytyväisyys johtaa onnistumiseen. Tulisi miettiä onko mahdollisuudet onnistua ja odotukset oikeassa suhteessa

What motivates us (Daniel Pink), Mikä meitä motivoi?

Koira (tai eläin) koulutus on pitkälti tukeutunut vain oman alansa tutkimuksiin, kuitenkin itse olen viime aikoina alkanut yhä enemmän kaivaa tietoa sen ulkopuolelta ja yritän miettiä voisiko sitä soveltaa omaan harrastukseen. Törmäsin tähän mielenkiintoiseen tutkijaan(?) ja kirjailijaan jo usemapi vuosi sitten ja satuin katsomaan herran luennon uudelleen ja siitä sainkin idean alkaa kirjoittamaan näitä ajatuksia ylös tänne, jos jotain muutakin sattuisi kiinnostamaan.

Daniel Pink on siis tutkinut jo olemassa olevia tutkimuksia ja törmännyt mielenkiintoiseen dilemmaan: Keppi ja porkkana menetelmä on toiminut joskus aikaisemmin, mutta ei enää nykypäivänä.

On tutkittua tietoa mikä meitä motivoi ja kuitenkaan sitä ei yhä tänä päivänä (aikaisimmat tutkimukset aiheesta taitaa olla jo yli 40 vuotta vanhoja) olla otettu oikeasti käyttöön. Olen itse huomannut että tästä on puhuttu jonkin verran medioissa jne, mutta syy miksi näin on on jäänyt viesteissä hyvin alhaiselle prioriteetille. Viesti siis usein on näin sinun tulisi toimia jotta saat tehokkaita ja innovatiisia työntekijöitä, mutta ei ole osattu kertoa MIKSI ja mihin se perustuu.

Perustietoa on että mikä meitä motivoi on ensimmäisenä ns. Perustarpeet: nälkä, jano jne... Tämän jälkeen toisena on palkkio/ rangaistus. Tästähän koira maailma käy kuumana tällä hetkellä. On ns. Kukkahattujengi joka meuhaa positiivisen vahvistamisen voimaan ja nojaa tieteeseen ja sitten on toinen puoli joka sanoo ettei ilman rankaisuja saada luotettavia tuloksia, koska meidän kokemukset sanovat niin. Fine! En puutu tässä siihen kumpi on oikeassa, koska oikeasti se ei ole merkityksellistä ja kummallakin on todettu olevan vain lyhyt aikaisia tuloksia. Tämä perustuu kolmanteen asteeseen motivaatiossa eli jos tätä ei ole ei ole myöskään pitkäaikaisia tuloksia. Mitä se sitten on? Hyvin yksinkertaista: Teet tiettyjä asioita koska sinä vain tykkäät tehdä niitä! Vau :0

Hieman lisää pohjaa näille väittämille. Eli jo pitkään on tutkittu palkkioiden vaikutuksia (ihmisillä) ja tutkimukset ovat osoittaneet että jos puhutaan vain mekaanisia taitoja vaativasta tekemisestä niin korrelaatio korkeampi palkka -> parempi suoritus, mutta (ja tässä tämä menee oikeasti mielenkiintoiseksi) jos kyseinen tehtävä vaatii alkeellisemmankaan tason kognitiivisia taitoja kaikki kääntyykin päälaelleen: korkeampi palkka -> huonompi suoritus WHAT??? 

Tätä koetta on tehty hyvin monissa eri konteksteissa ja kaikki ovat vahvistaneet saman. Esimerkkinä voisi käyttää tutkittua lapsi ryhmää, jossa huomattiin että kun lapset saivat itse päättää mitä tekevät monet heistä tykkäsivät piirtää. Nämä piirtävät lapset koottiin ryhmään, joka jaettiin kolmeen pienempään ryhmään. Kaikille ryhmille tarjottiin mahdollisuus piirtämiseen, mutta ryhmälle 1 sanottiin ennen aloittamista että kun olette valmiit saatte hienon mitalin, ryhmälle 2 ei kerrottu mitään etukäteen mutta kun he olivat valmiit he saivat mitalin, ryhmä 3 ei sanottu mitään ja he eivät myöskään saaneet mitään. Kun näitä lapsia seurattiin niin huomattiin että tutkimuksen ulkopuolella ryhmän 1 ja 2 vapaaehtoinen piirtäminen lakkasi lähes täysin, kun ryhmä 3 piirteli edelleen kuten ennenkin. Eli oletus että palkkio nostaisi jo kivan asian tekemistä kääntyikin päälaelleen.

Tämä tekeekin mielenkiintoiseksi miettiä miten tulisi suhtautua harjoituksiin koiran kanssa ja mihin tulisi keskittyä? Ei nyt pidä sekoittaa tätä siihen että palkkiot tulisi kokonaan unohtaa, se kuuluu edelleen osana, kuten perustarpeista huolehtiminenkin, mutta esimerkiksi jackpotin kaltaiset palkkiot? What’s the benefit? Ehkä palkkioiden noston sijaan tulisi miettiä jatkossa enemmän mitkä asiat lisäävät innokkuutta.

Tutkimuksissa (ihmisillä) on löydetty kolme perusasiaa jotka selittävät tarkemmin mistä tuo halu ja into syntyy = autonomy, mastery & purpose. Autonomy tarkoittaa ns. Luonnollista tilaa jossa synnymme. Kaikki lapset ovat syntymästään lähtien kiinnostuneita kaikesta ja aktiivisia ja haluavat ymmärtää ja oppia. Tämä on tiivistetty: active & engagment eli ei kukaan lapsi ole passiivinen ja vetäytyvä alunperin, (myöhemmin meistä muovautuu sellaisia J ). Mastery on halu tulla paremmaksi, halu selvittää siistejä haasteita tai ongelmia. Ja kolmas on purpose =elämän tarkoitus, tavoite tehdä jotain merkityksellistä. Tälle en nyt itse heti löydä yhtymäkohtaa koiriin, mutta voi olla että pohtimalla lisää sekin löytyisi.

Näitä lähden nyt miettimään, väännän vähemmän rautalangasta ja mietin enemmän osallistuvaa harjoittelua ja pyrin luomaan enemmän siistejä haasteita joissa tiedän koiran onnistuvan

Linkki: Pinkin luentoon:

https://www.learnoutloud.com/Catalog/Self-Development/Emotional-Development/Drive-The-Surprising-Truth-About-What-Motivates-Us/43952